Matkakertomus: Japani

Päivä Kiotossa

11.5.2008, sunnuntai

Heräsimme 7.30 ja väsytti. Illan arvio pirteästä lähdöstä heti aamutuimaan vaihtui loikoiluksi ja pääsimme matkaan vasta hieman 9 jälkeen. Kipitimme Osakan asemalle, haimme junaliput Kiotoon ja hyppäsimme junaan. Mutta kuinka ollakaan, istumapaikoillamme istui kaksi paikallista. Toinen heistä ystävällisesti osoitti ulos junan ikkunasta ohi kiitävää junaa ja tajusimme olevamme väärässä junassa. Kummankin junan lähtöaika ja kohde oli sama, mutta olimme nyt aavistuksen hitaammassa junassa ilman "virallista" istumapaikkaa. Käytännössä virheemme ainoa seuraus oli siinä, että saavuimme Kiotoon noin 15 minuuttia nopeamman junan jälkeen.

Otimme Kiotosta metron paikkaan nimeltä Kita-oji ja kävimme Starbucksissa aamupalalla. Kävelimme sitten kauniissa säässä noin 20 minuuttia Daitoku-Ji:n temppelialueelle. Vierailimme siellä mm. Daisen-In -temppelissä, jonka kivipuutarha edusti ikivanhaa taideteosta, jolla oli tietysti myös tarina kerrottavanaan. Kannattaa lukea tarina jostakin opaskirjasta, sillä harvan mielikuvitus löytää kivestä ja hiekasta juuri taiteilijan tarkoittamia yhtymäkohtia todellisuuteen. Temppelikäynti maksoi 400 jeniä / hlö.

Seuraavana kohteena oli Kinkaku-ji, jossa näimme kauniin lammen ja sen rannalle pystytetyn kultaisen paviljongin. Palviljonki oli auringonpaisteessa hieno näky. Sunnuntaina tuosta kauniista näystä ihaili kanssamme tuhannet japanilaiset - eli ruuhkaa riitti. Hinta: 400 jeniä / hlö.

Kolmantena ja päivän viimeisenä temppelialueena oli Ryoan-ji (500 jeniä / hlö). Paikan kuuluisuus oli kivipuutarha, jonka 15 kivestä voi istuen nähdä kerralla vain 14. Kuulemma vain valaistunein yksilö voi nähdä kaikki 15. No, käytännössä siihen vaaditaan yli 182cm pituus ja se, että menee seisomaan kivipuutarhan oikeaan reunaan. Luin tämän vinkin Wikitravelista vasta jälkikäteen, mutta onnistuin kai jonkinlaisessa puolivalaistuneessa tilassa keksimään tuon kikan jo paikan päällä.

Kävelimme sitten vartin verran jonkinlaiselle ratikka-asemalle, koska halusimme palata Kioton keskustaan. Tällä kertaa opimme sen, että jos ratikkaa vaihtaa asemalla jolla on miehitetty laiturialue, ei matkasta tarvitse maksaa kuin vasta aivan matkan lopuksi. Tällöin maksu hoidetaan raitiovaunun ulkopuolella laiturialueelta poistuttaessa. Toki muitakin käytäntöjä voi esiintyä.

Ruokapaikkaa etsiessämme kävimme eräässä suuressa tavaratalossa ja paikallinen (japanilainen) hissityttökulttuuri oli erittäin viihdyttävää seurattavaa. Ensinnäkin kaikkia hisseille saapuvia tervehditään ystävällisesti ja heidät ohjataan omaan hissijonoonsa. Kun hissi saapuu, pyydetään matkustajia siirtymään hissikorin puolelle. Ennen ovien sulkeutumista hissityttö kysyy matkustajien kerrostoiveet ilmoittaa hissin ulkopuolella oleville lähtövalmisteluista. Näin mattimyöhäsillä on vielä viimeinen mahdollisuus juosta hissiin. Ovien sulkeuduttua hissityttö esittelee asiantuntevasti kaikki kerrokset, joilla matkan varrella pysähdytään. Paikalliset ovat tähän tietysti tottuneet, mutta suomalaisittain moinen tuntuu äärimmäiseltä työvoiman tuhlaukselta. Työhän on vain äärimmäisen rutiininomaista samojen asioiden hokemista ja on vaikea kuvitella kenenkään jaksavan tehdä tuota työtä kuukautta kahta pidempään. Tietysti jos hissitytön palkka on TODELLA hyvä, niin... :)

Ravintola löytyi ja ruoka oli muuten ok, mutta Päivin annoksen keskellä lillui puoliraaka kananmuna. Asiastahan ei toki ollut erikseen ruokalistalla mainittu, mutta tällaisia ylläreitä sopii ulkomailla odottaa. Japanissa kananmunaa sijoitellaan muutenkin joka toiseen ruokaan. Juhan raa'at lohiviipaleet mädin, riisin ja nuudeleiden kera oli ihan kelvollinen annos.

Ruuan jälkeen kipaisimme Kioton Gion -nimiseen kaupunginosaan, joka on tunnettu erityisesti geishoistaan. Emme kuitenkaan nähneet kovin monia geishoja, mutta ihailimme heidän sijastaan katuja reunustaneita hienoja vanhoja puutaloja. Kävimme vielä Maruyaman puistossa sekä ostamassa pullollisen hyvää (ainakin myyjän mukaan) sakea ja palasimme Kioton asemalle. Otimme junan Osakaan ja eikös taas käynyt niin, että paikoillamme istuu kaksi japanilaista. Itseluottamuksemme ei ollut aamun vastaavan sählingin jälkeen kovin vahva, mutta kommunikointiyhteys paikallisväestön edustajiin oli muodostettava asian selvittämiseksi. Nytpä kävikin niin, että japanilaiset eivät itse olleet ostaneet läheskään riittävän arvokasta lippua kyseiseen junaan ja niinpä pääsimme meille kuuluneille paikoille.

Osakassa menimme paikalliselle Stockmannille ja ostimme erilaisia sushi ja sashimi annoksia. Unohdimme soijan ja kun Juha sitten koitti sellaista ostaa, myyjäpä ei myynyt. Myyjän puheista sai irti sen verran, että hän arvasi minun haluavan ostaa soijakastiketta, mutta kaupasta löytämässäni purnukassa oli jotain aivan muuta. Seuraava ongelma oli siinä, että myyjä ei tahtonut löytää soijaa. Koska olimme Japanissa etsimässä kadonnutta soijaa, luulin hetken näkeväni unta. Paikalla hääri hetkessä viisi myyjää, joista yksi löysi soijahyllyn ja tuuppasi minut sen kohdalle. Eihän niistä purnukoista mitään tajunnut, mutta onneksi paikalle saapui ystävällinen ja erinomaista englantia puhuva japanilaismies, joka kartoitti tarkoin soijatyypin tarpeemme ja teki suosituksia. Näin löysimme itsellemme sopivimman mahdollisen soijan. Juha käytti tilaisuutta hyväkseen ja kysyi mieheltä, miksi myyjä ei myynyt alkuperäistä purnukkaa. Syy oli se, että siinä ollut kastike oli tarkoitettu vain paistetulle ankeriaalle ja kun minulla ei ollut kassalla ankeriasta kainalossa, kastiketta ei suostuttu luovuttamaan.

Katoimme hotellihuoneeseen pöydän ja laitoimme herkut tuulensuojaan. Tosin raaka mustekala kävi Päivin suussa sellaisen taistelun nielaisua vastaan, että nilviäinen löysi itsensä alta aikayksikön hotellihuoneen huipputeknisestä vessanpöntöstä. Muutoin kaikki oli oikein herkullista sakea myöden ja seuraavana päivänä saatoimme todeta, että ruoka oli ollut myös riittävän tuoretta.

Edellinen sivu | Seuraava sivu