Rooma

5.7.2001, Torstai

Heräsimme aamulla 8.30. Aamupäivä oli varattu katakombeilla vierailuun. Kävelimme hotelliltamme Colosseumin ohi Plaza San Giovannille, josta bussit katakombeille kulkevat. Ostimme matkalta lehtikioskista 4 kpl bussilippuja (1500 liiraa / kpl). Bussi 218 tulikin melko pian. Emme vain meinanneet millään saada lippuja leimatuksi, sillä mitä ilmeisemmin lipun tyyppi vaikuttaa siihen missä koneessa ne leimataan. Lopulta homma kuitenkin onnistui. Matka kesti vain n. 15 minuuttia ja jäimme pois Caliston katakombien kohdalla.

Katakombit, eli hautakammiot, ovat osa Vatikaanin omaisuutta ja siksi vaatteiden tulee olla säädylliset. Juhalla oli kuitenkin tällä kertaa jalassaan shortsit, jotka ylsivät niukin naukin yli polven. (Etenkin jos kiskoi niitä alaspäin, mutta tällöin oli riskinä, että näkyy jotain vieläkin säädyttömämpää) Repussa oli kyllä varalla pitkät housut. Vaatetus ei kuitenkaan aiheuttanut ongelmia ja monet olivat pukeutuneet vieläkin vapaammin.

Liput katakombeihin maksoivat 8000 liiraa / kpl. Odotimme hetken, kunnes englantia puhuva opas kokosi omaa ryhmäänsä. Laskeuduimme portaita pitkin n. 20 metriä maan alle. Maan päältä katsottuna ei kyllä uskoisi mikä sokkelo maan alla on. Paikka, josta maan alle laskeuduttiin, näytti melkeinpä jonkinlaiselta puutarhavajalta. Itse tunnelit olivat korkeita, mutta kapeita. Esimerkiksi Juha täytti tunnelin monin paikoin melko täydellisesti. Opas kuljetti ryhmää hautakammioista toisiin pysähtyen aina välillä kertomaan paikan mielenkiintoisesta historiasta. Katakombit ovat kuitenkin sellainen kokemus, ettei sitä uskalla suositella aivan kaikille ahtaista paikoista herkimmin ahdistuville. Tällä kertaa muutoin ahtaita paikkoja inhoava Juha taisikin viihtyä paikassa paremmin kuin Päivi, joka ei puolestaan nauttinut erityisemmin katakombien synkästä yleisilmapiiristä. Juha: "Sehän olis just siistiä, jos pitäis suunnistaa täällä fikkarin valossa..." Todellisuudessa sokkelot ovat niin mittavat, että ulospääsyn löytämiseen saattaisi mennä tunti jos toinenkin. Siksi katakombeissa liikutaan aina ryhmissä.

Kolmenkymmenen - neljänkymmenen minuutin kierroksen jälkeen palasimme maan päälle. Kävelimme samalla alueella olevalle San Sebastianin kirkolle, mutta sen alla oleviin katakombeihin emme enää menneet. Loppujen lopuksi jos on nähnyt yhden, eivät muut kuulemma tarjoa enää juurikaan uutta. Kiertelimme hetken aluetta ja näimme mm. Romuluksen mausoleumin ulkoa (sisäänpääsymaksu halukkaille 5000 liiraa /kpl) ja kurkkasimme myös aidan yli muinaista kilparataa. Lähemmäs kilparataa olisi päässyt 4000 liiran lipuilla. Emme olleet niin kiinnostuneita.

Muutamien mutkien jälkeen palasimme hotellille viettämään parin tunnin siestaa. Matka kävellen läpi Rooman laitakatujen oli ollut pikkeuksellisen mielenkiintoinen, sillä kohtasimme yhden erittäin ammattimaisen huijarin, joka esittäytyi meille eksyneenä ranskalaisena muotisuunnittelijana. Hänen vaimonsa oli mukamas vieläpä Suomen Turusta. Mies tunsi Suomea muutenkin erikoisen hyvin. Hän halusi välttämättä lahjoittaa meille kaksi nahkatakkia vaivannäöstämme...no joo, lahja ja lahja. :) Rahaa mies kuitenkin halusi, tosin ei takeista, vaan ainoastaan parituhatta liiraa bensaan. Takit olivat mitä ilmeisemmin varastettuja, vaikkakin pakattu muoviin ja varustettu J.C -logotarroilla. Eipä siitä sen enempää, mutta kannattaa olla varovainen, vaikka vaikuttaisikin siltä, ettei tuollainen "yhteensattuma" voi olla huijaus. Melko nopeasti sitä kuitenkin oppii tuntemaan nimeltä edes pari kaupunkia kaikista Euroopan maista.

Kahden tunnin siestojen jälkeen lähdimme taas kaupungille. Suuntasimme Trevi Fontanan -suihkulähteen suuntaan, sillä olimme nähneet alueella paljon pikkukauppoja, joista voisi ostaa tuliaisia. Ravintolat availivat hiljalleen oviaan. Vaikka kiertelimme pikkukatuja ja kauppoja ristiin rastiin, emme löytäneet mitään muuta kuin rihkamaa. Nälkä painoi taas päälle, sillä emme olleet syöneet aamiaisen jälkeen muuta kuin hotellihuoneessamme olleita Pringles -sipsejä. Tällä kertaa ruoka tuli nopeasti, mutta laskua ei meinannut saada maksettua vaikka huuteli englanniksi ja sanakirjan avulla italiaksikin.

Ruuan jälkeen löytyi kuitenkin kauppa, josta ostimme voileipäkeksejä, viiniä ja oliiviöljyä. Jotenkin ajauduimme hiljalleen Via Natzionalelle (suuri pääkatu), mutta siellä olivat jo kaikki kaupat kiinni ja baaritkin olivat sulkemassa oviaan. Kello oli vasta noin 21. Palasimme siis hotellille nauttimaan ostoksistamme. Tällä kertaa viini olikin jo edellistä parempaa. Juha nautti myös kaupasta ostamaansa vitamiinijuomaa, sillä viikon aikana ruokavalio oli ollut pitkälti pizza- ja pastapainotteista.

Edellinen sivu | Seuraava sivu